Oppijat verkossa. Kuva Pixabay.

Kehittäjävalmennus loikkasi virtuaaliseksi

Valtiokonttori käynnisti kokeilun helmikuussa uudentyyppisestä kehittäjävalmennuksesta, jonka tavoitteena on tarjota mahdollisuus eri virastoista ja ministeriöistä tuleville kehittäjille kohdata, verkostoitua ja oppia uusia taitoja. Valmennus koostuu mm. dialogitaitojen, fasilitoinnin, ratkaisukeskeisyyden ja ilmiölähtöisyyden opiskelusta ja harjoittelusta.

Valmennus suunniteltiin vuosi sitten vanhan normaalin aikana ja tarkoitus oli toteuttaa osa tapaamisista virtuaalisesti. Se tuntui silloin aika rohkealta, mutta päätimme, että kokeilemme sitä ja samalla opimme siitä yhdessä valmennettavien kanssa. Suurin osa tapaamisista oli kuitenkin tarkoitus pitää läsnätapaamisina perinteiseen tapaan.

Ehdimme pitää valmennuksen kaksipäiväisen aloitusinternaatin Majvikissa juuri maaliskuun alussa ennen kuin etätyösuositukset astuivat voimaan. Sen jälkeen ymmärsimme, että valmennuksemme osalta on luovuttava fyysisistä tapaamisista. Elättelimme aluksi toiveita, että alkukesästä voisi jo jotain järjestää läsnätapaamisina. Sitten toivoimme, että alkusyksystä tilanne jo helpottaisi. Nyt katse on jo siirtynyt ensi vuoden alkuun.

Ei auttanut kuin loikata. Päätimme, ettemme anna tilanteen hidastaa tai estää kokeilun toteuttamista, ja muunsimme tilaisuudet virtuaalisiksi. Ensimmäisenä käynnistyi dialogivalmennus, jossa tarkoituksena on perehtyä dialogiin ja dialogisuuteen. Fasilitointivalmennuksen siirsimme eteenpäin ja tarjosimme sijalle virtuaalifasilitointivalmennusta. Ilmiölähtöisyystyöpaja toteutettiin virtuaalisesti. Uuden työn ja oppimisen teema toteutettiin yhdessä luennoitsijan kanssa virtuaalisesti.

Siirto virtuaaliseen toteutukseen opetti sen, että yksi yhteen ei valmennus siirry läsnätilaisuudesta verkkoon. Jouduimme opiskelemaan tukun uusia työkaluja: Teams, Padlet, Jamboard, Miro ja Howspace tulivat tutuiksi meille ja valmennettaville. Huomasimme, että koko päivän kestävä virtuaalitoteutus on todella rankkaa paketti, joten pilkoimme valmennuksia kahteen tai kolmeen lyhyempään jaksoon. Samalla lisäsimme asynkronista tekemistä mm. ennakko- ja välitehtäviä.

Opimme sen, että vaikka työkalut aluksi tuntuvat vaikeilta itsestä ja osallistujista, niin kyllä niihin tottuu. Niihin jopa ihastuu, kun alkaa päästä kärryille, mitä kaikkea ne mahdollistavatkaan. Opimme uusia asioita, jotka eivät läsnätilaisuuksissa ole ollenkaan yhtä helppoa tai edes mahdollista toteuttaa.

Opimme, että vuorovaikutusta voidaan rakentaa myös virtuaalisessa toteutuksessa. Dialogin käyminen on mahdollista, vaikka ei samassa tilassa istuttaisikaan. Oppimista tapahtuu, vaikka kouluttaja ei näe oppijaa. Keskustelut voivat olla aivan yhtä laadukkaita, vaikka keskustelukumppaneita ei näekään.

Opimme senkin, että kun valmennus siirtyy verkkoon, huomio kiinnittyy vahvasti myös verkkototeutuksen laatuun. Oppimisympäristöä, työkaluja ja dokumenttien hallintaa sekä keskustelualustoja, täytyy kehittää ihan eri intensiteetillä. Suunnittelussa täytyy ottaa huomioon tekniikan reunaehdot.

Kipeän tutuksi ovat tulleet myös erilaiset tekniset rajoitteet, joita valtionhallinnossa edelleen riittää. Erityisesti virastojen erilaiset tulkinnat järjestelmien turvallisuudesta tai turvattomuudesta aiheuttavat jatkuvia ongelmia. Yhteisiä työskentelyalustoja ei aina ole. Silloinkin on soveltamalla ja siviililaitteiden käyttämisellä selvitty eteenpäin. Ainoat yhteisesti varmasti toimivat järjestelmät ovat sähköposti ja puhelin.

Maailma on täynnä viime keväänä toteutettuja digiloikkia. Omamme ei ehkä isossa kuvassa ole erityisen suuri, mutta meille ja valmennusohjelmaan osallistuville se totisesti sitä oli. Edelleenkin on olo, että uuden työn oppimisessa olemme vasta alkumatkalla. Mitä kaikkea osaammekaan tehdä vuoden tai viiden päästä, jos oppiminen jatkuu tällä tahdilla?