Miten toimimme poikkeusoloissa, kun tietoa on liian vähän, se on ristiriitaista tai sen luotettavuudesta ei ole varmuutta? Tutkijatohtori Aino Rantamäen väitoskirja informaatioresilienssistä tarjoaa näkökulmia niin yhteiskunnan kriisinkestävyyteen kuin kansalaisten arkeen.
Aino Rantamäki väitteli maaliskuussa 2024 aiheesta ”Hallintaa epävarmuudessa: informaatioresilienssi kriiseissä ja niihin varautumisessa”. Vaasan yliopistossa syntyneen väitöskirjan aihe on uraauurtava ja ajankohtaisempi kuin koskaan. Mistä on kysymys?
Tutkimuksen tavoitteena oli vastata kysymyksiin siitä, mitä informaatioresilienssi on, kuinka se ilmenee ja minkälaisena se näyttäytyy kompleksisen hallinnan kontekstissa. Entä miten informaatioresilienssillä voidaan tukea päätöksenteon tietoperustaa kriisioloissa ja niihin varautumisessa?
Hoitotyöstä tutkimaan ja takaisin käytäntöön
Ennen kysymyksiin vastaamista on hyvä kurkistaa, miten Rantamäen elämä on kuljettanut kätilöstä informaatioresilienssin tutkijaksi – hoitotyöstä tutkimukseen ja takaisin käytännön kehittämistyöhön. Matkan aikana yhdistelmästä on myös kasvanut unelmatyö.
Kätilöksi kouluttautunut Rantamäki on työskennellyt sosiaali- ja terveysalalla muun muassa vaikeavammaisten lasten vaativassa kuntoutuksessa sekä esihenkilötehtävissä. Kiinnostus tutkimiseen heräsi jo ylempien ammattikorkeakouluopintojen aikana.
”Sairaanhoitajana työn vaikutukset näkyvät kohtaamisissa ja esihenkilönä voi vaikuttaa yksikön toimintaan. Tutkimuksella puolestaan voi saavuttaa laajempaa vaikuttavuutta”, Rantamäki tuumii.
Rantamäki aloitti tohtoriopintonsa Vaasan yliopistossa alun perin hoitotyön lähijohtamiseen liittyvällä tutkimusaiheella. Täydentävien opintojen aikana Vaasan yliopistossa käynnistyi Suomen Akatemian rahoittama hanke, jossa tutkittiin tiedon huoltovarmuutta kompleksisessa toimintaympäristössä. Tähän tarvittiin käsiteanalyysiä informaatioreslienssistä, jota Rantamäki lähti selvittämään osana opintojaan.
Informaatioresilienssi jäi Rantamäen elämään
Kun hankkeessa avautui väitöskirjatutkijan paikka, se vei mennessään ja vaihtoi lennosta myös tutkimusaiheen. ”Käsiteanalyysiä tehdessä kävi aika pian ilmi, että informaatioresilienssi ei ole sama asia kuin tiedon huoltovarmuus. Väitöskirjani aihe kohdentui lopulta informaatioresilienssiin ilmiönä.”
Väitöskirjan valmistumisen jälkeen informaatioresilienssi jäi Rantamäen elämään, jossa hän pääsee yhdistämään kaksi kiinnostuksen kohdettaan. Nyt hän työskentelee Pirkanmaan hyvinvointialueella arviointiylihoitajana sekä Vaasan yliopistossa tutkijatohtorina.
”Työni hyvinvointialueella liittyy hoitotyön laadun ja vaikuttavuuden seurantaan ja arviointiin sekä näyttöön perustuvan toiminnan kehittämiseen. Pääsen nyt yhdistämään tutkimusosaamisen ja sote-käytännön ymmärryksen sekä samalla tarkastelemaan, miten tutkimustietoa voidaan hyödyntää käytännössä. Siksi tämä on win-win -tilanne.”
Mitä eroa on informaatioresilienssillä ja tiedon huoltovarmuudella?
Käsitteet ovat Rantamäen mukaan toisiinsa kytkeytyviä. Tiedon huoltovarmuus tarkoittaa yhteiskunnan ja organisaatioiden kykyä varmistaa, että luotettava, oikeellinen ja ajantasainen tieto on käytettävissä myös häiriötilanteissa, poikkeusoloissa ja kriisien aikana.
Informaatioresilienssi puolestaan tarkoittaa yksilöiden, yhteisöjen ja koko yhteiskunnan kykyä sietää epävarmuutta ja kestää, tunnistaa ja torjua erilaisia informaatiohäiriöitä, kuten disinformaatiota, vääriä uutisia ja vaikuttamisyrityksiä, menettämättä toimintakykyään tai luottamusta yhteiskuntaan.
”Informaatioresilienssi on vahvasti sosiaalinen ja vuorovaikutuksellinen asia, joka ei liity pelkästään tiedon keräämiseen, tuottamiseen ja varastoimiseen. Kyse on siitä, miten selviydymme muuttuvassa informaatioympäristössä, jossa kaikki tieto ei pidä paikkaansa – miten tulkitsemme sitä ja miten teemme siitä käyttökelpoista sekä miten varmistamme, että tieto tavoittaa oikeat ihmiset oikealla tavalla”.
Tämä edellyttää vuorovaikutusta ja yhteistyötä. On tunnistettava, kenelle tietoa halutaan välittää, mitkä viestintäkanavat tavoittavat ihmiset ja millaisella tavalla viesti kannattaa esittää. Samalla on huolehdittava siitä, etteivät haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset jää tiedon ulkopuolelle.
Informaatiotulva haastaa toimintakykyämme
Kun Rantamäki aloitti väitöskirjaansa vuonna 2021, kotimaisesta kirjallisuudesta löytyi tasan yksi lähde, jossa informaatioresilienssi mainittiin sanana. Kansainvälisessä kirjallisuudessa informaatioresilienssiä käsitteenä on käytetty esimerkiksi informaatiotieteissä. Lisäksi aiheesta löytyy kirjastotieteellistä ja teknologista tutkimusta.
”Tänä päivänä informaatioresilienssi osataan ottaa huomioon yhä paremmin. Turvallisuusympäristö muuttuu koko ajan ja informaatiolla on siinä yhä tärkeämpi rooli, kun ajatellaan esimerkiksi hybridiuhkia ja informaatiovaikuttamista tulevaisuuden uhkina”, Rantamäki sanoo.
Tutkimuksen mukaan informaatiotulva ja informaation puute vaikuttavat molemmat ääripäinä ihmisten toimintakykyyn ja kykyyn ottaa esimerkiksi vastaan viranomaisten ohjeita.
”Informaatiotulva on nyky-yhteiskunnassa yksi keskeisistä ongelmista. Sen suuruus liittyy siihen, miten pystymme luovimaan informaatioympäristössä ja suodattamaan tulvasta olennaisen tiedon.”
Informaatioresilienssi strategisena kyvykkyytenä
Hallintotieteellisessä kontekstissa tai systeemisestä näkökulmasta informaatioresilienssiä ei Rantamäen tiedon mukaan ole aiemmin käsitelty.
”Halusin tuoda asiaa esiin uudesta näkökulmasta – jotain sellaista, joka auttaa meitä selviytymään tiedollisessa epävarmuudessa tilanteissa, joissa meillä on kriisi, iso muutos tai häiriö.”
”Informaatioresilienssi on käsite, jota pystyy laajentamaan erilaisiin ympäristöihin eli kyseessä ei välttämättä tarvitse olla laajempi kriisitilanne. Seuraavaksi haluaisin lähteä tutkimaan, miten informaatioresilienssi voisi ilmetä esimerkiksi organisaation strategisena kyvykkyytenä, joka auttaa navigoimaan muutostilanteissa.”
Rantamäen kolme pointtia tutkimuksesta käytäntöön
Rantamäki nostaa esiin kolme pointtia vastauksena kysymykseen, miten väitöskirjaa ja tutkimustietoa voidaan hyödyntää käytännössä.
”Ensimmäinen niistä on epävarmuuden sietokyky. Emme voi saavuttaa täydellistä tietoa emmekä lykätä päätöksentekoa siihen asti, jossa meillä on varmaa tietoa, sillä sellaista hetkeä ei tule. On tärkeää hyväksyä, että päätöksiä joudutaan tekemään puutteellisen tiedon varassa. Siksi on myös viestittävä avoimesti epävarmuudesta, sillä se luo luotettavuutta.”
Toinen pointti liittyy järjestelmän tasapainoon. Resilienssistä puhuttaessa käytetään usein käsitteitä bounce back ja bounce forward. Ensimmäinen tarkoittaa palautumista kriisiä edeltäneeseen tilaan, jälkimmäinen eteenpäin suuntautuvaa muutosta ja oppimista.
”Jos palaudumme alkuperäiseen tilaan, emmehän me ole silloin yhtään valmiimpia seuraavaan kriisiin. Oppimista ei voi jättää kriisin jälkeiseen aikaan, sillä kriisin pitkittyessä voimavarat vähenevät eikä kehittämiseen välttämättä enää riitä energiaa. Samalla käynnissä voi jo olla seuraava häiriö. Siksi oppimisen pitäisi olla jatkuvaa ja sitä pitäisi tehdä jo kriisin aikana.”
Kolmas pointti liittyy ympäristön kompleksisuuteen ja yhteenkietoutuvuuteen. ”Kun puhumme varautumisesta, meidän ei pitäisi vain keskittyä tiettyyn asiaan, kuten influenssaan, sähkökriisiin tai sotaan. Tärkeämpää olisi miettiä yleisemmin sitä, minkälaiset tiedot, taidot ja toimintakulttuuri auttavat meitä saavuttamaan toivotun tulevaisuuden, kuten turvallisen ja toimintakykyisen yhteiskunnan.”
Varautuminen kuuluu kaikille – myös kansalaisille
Kenelle informaatioresilienssi lopulta kuuluu? ”Sitä ei voi jättää minkään yksittäisen toimijan vastuulle”, Rantamäki vastaa.
Yhteiskunnan kriisinkestävyys rakentuu toimivista instituutioista, lainsäädännöstä, demokratiasta ja luottamuksesta siihen, että yhteisiä asioita pyritään edistämään kaikkien parhaaksi. Samalla tarvitaan yksilöiden ja yhteisöjen toimijuutta.
”Epävarmuuden sietokyky koskettaa jokaista kansalaista. Kansalaisten on hyvä miettiä etukäteen, mitkä ovat ne tahot, joista saa luotettavaa tietoa, kun esimerkiksi kaikki tietoverkot ovat kaatuneet. Ja koska jokaisella ei ole samanlaisia kykyjä ja mahdollisuuksia esimerkiksi erilaisiin tietokanaviin, meidän tulee toimia myös yhteisöllisesti ja kollektiivisesti. Etukäteen voi miettiä, onko esimerkiksi joku läheinen, omainen tai naapuri sellainen, joka voi tarvita apua ajantasaisen tiedon saavuttamisessa”, Rantamäki muistuttaa.
”Oman toimijuuden tunnistaminen on tärkeää, jotta ymmärretään se, ettemme ole vain toiminnan kohteita. Jokaisella on mahdollisuus toimia. Sen lisäksi, että meillä on ruokaa, vettä, taskulamppuja ja varavirtalähteitä, meillä pitäisi olla ymmärrys omasta toimijuudesta. Vesivarastot ja muut pitävät hengissä, mutta ne eivät kerro, miten tulee toimia kriisin sattuessa.”
Tutustu Aino Rantamäen väitöskirjaan:
Hallintaa epävarmuudessa: informaatioresilienssi kriiseissä ja niihin varautumisessa.
