Rajapintapelastaja
Keväällä metsä näyttää usein siltä, kuin se olisi juuri saanut uuden ohjeistuksen, jota kukaan ei ole vielä ehtinyt lukea kokonaan loppuun. Lumet vetäytyvät ojiin hitaasti ja jättävät jälkeensä ruskeaa vettä, joka liikkuu maaston painaumissa samalla päättäväisyydellä kuin konsernihallinnon sisäinen muistio, jonka vastaanottajaksi on vahingossa merkitty koko organisaatio. Kuusien rungot tummuvat kosteudesta, ja hakkuuaukkojen laidalla seisovat kannot muistuttavat kokeneita projektipäälliköitä: niiden varsinainen tehtävä on jo päättynyt, mutta ne osallistuvat edelleen maisemaan.
Jatkuvan parantamisen metsässä biodiversiteetti ei tarkoita pelkästään lajien määrää, vaan myös menettelytapojen runsautta. Samalla alueella voi esiintyä neljä erilaista kirjaamiskäytäntöä, kolme päällekkäistä turvallisuusohjetta sekä yksi vanhentunut posteri, jota joskus esiteltiin ylpeydellä. Metsänhoitoyhdistyksen harmaassa toimistossa pöydälle unohtuneet lukulasit katsovat tätä kaikkea hiljaisesti, ja intranetissä lepää edelleen uutinen vuodelta 2019, jossa toivotetaan henkilöstölle turvallista siirtymää uuteen raportointijärjestelmään. Järjestelmä on jo poistettu käytöstä.
Auditointikieli liikkuu metsässä kuin keväinen sumu. Havaittiin poikkeama. Tunnistettiin kehityspotentiaali. Todettiin resurssien kausiluonteinen disruptio. Sanat alkavat vuosien mittaan muistuttaa lintujen muuttoreittejä: ne palaavat aina samoihin kohtiin, muistamatta, mikä ensimmäinen syy liikkeelle oli. Erään tarkastuksen tauolla huomattiin kosteiden heijastinliivien säilytys naulakossa. Se oli merkki keväisestä työpajasta, jossa grillattiin kanamakkaraa.
Hakkuuaukeilla keväinen hiljaisuus on erityisen näkyvää. Maa hengittää hitaasti oksien ja neulasten alla, ja jossain kauempana varavoimakone suorittaa koelaukaisuaan marraskuulta jääneen aikataulun mukaisesti, vaikka nyt on jo toukokuu. Ääni tulee metsän halki matalana ja hieman surullisena, kuin hissi, joka saapuu kolmanteen kerrokseen ymmärtäen itsekin, ettei siellä ole ketään juuri nyt.
Jatkuvan parantamisen metsässä on jotakin lempeää. Ehkä siksi, että kaikki näyttää olevan hieman kesken, eikä kukaan enää pidä sitä varsinaisena ongelmana. Projektikansioiden harmaat selkämykset taipuvat arkistohuoneessa aavistuksen eteenpäin, kuin kuunnellen sateen alkamista. Henkilöstökyselyn neutraalit vastausvaihtoehdot lepäävät taulukoissa rauhallisina: jokseenkin samaa mieltä, ei samaa eikä eri mieltä, osittain eri mieltä. Ihminenkin on lopulta eräänlainen vastausvaihtoehto järjestelmässä, jota ei täysin ymmärretä.
Ja ehkä juuri siinä, kevään hiljaisuuden ja auditointipöytäkirjojen välissä, on pieni tila rakkaudelle. Ei suurelle eikä julistetulle, vaan sellaiselle, joka muistuttaa puoliksi kuihtuneen aulakasvin uutta vihreää versoa iltapäivän valossa. Sellaista ei kirjata toimenpidelistaan eikä mitata vaikuttavuusindeksillä. Se vain huomataan eräänä iltapäivänä, kun rakennus on melkein tyhjä ja joku jää hetkeksi kuuntelemaan ilmanvaihdon tasaista huminaa.
Lue edellinen kirjoitus: Eräs eskalaatio
