Rajapintapelastaja
Aluksi se oli vain pieni, ammatillinen nykiminen ranteessa. Virkamies ei varsinaisesti halunnut piirtää tilannekuvaa. Hän vain huomasi seisovansa tussitaulun edessä, korkki jo irrotettuna, ja ajattelevansa, että jos tähän nyt nopeasti hahmottaisi kokonaisuuden.
Tilannekuva syntyy samalla mekanismilla kuin huokaus ja muutama muu ilmiö. Kun painetta on kertynyt tarpeeksi, ilma löytää itse tiensä ulos.
Ensimmäinen viiva vedetään aina varovasti. Se on ohut ja sovinnainen. Siinä lukee yleensä “nykytila”. Sen viereen ilmestyy suorakulmio tai vinoneliö, koska nykytila ei voi olla ilman muotoa. Laatikon perään tulee nuoli, koska nykytila on jo matkalla pois. Ja nuolen päähän toinen laatikko, jonka otsikko on jotain muuta. Siinä kohtaa virkamies tuntee helpotuksen. Olennainen on saatu paikalleen.
Mutta helpotus on petollinen tunne. Se kestää juuri sen ajan, kunnes piirtäjä huomaa taulun oikean reunan olevan vielä täysin koskematon. Tilannekuva ei siedä tyhjää pintaa.
Himon kasvaessa käy ilmi, että tavallinen valkotaulutussi ei riitä. Se ei pysy. Se katoaa. Se on liian väliaikainen maailmaan, jossa päätöksenteko perustuu pysyvään epävarmuuteen. Anarkismi valtaa alaa. Teams-ryhmässä kerrotaan, mistä permanent-tusseja on saatavilla. Kolmannen kerroksen eteläpäädystä. Enää ei ole kysymys pienestä ammatillisesta nykimisestä, vaan koko ruumiin läpi käyvästä aaltoilusta. Tussi ei ole työväline. Se on kannanotto. Se on piilostaan hiipivä luovuus.
Seuraavana aamuna siivooja ei saa tilannekuvaa pois. Siitä alkaa töhry. Sitä ei tietenkään kutsuta töhryksi. Se on spontaani visualisointi. Se on hiljainen signaali.
Virkamiehet alkavat piirtää salaa. Ensin vain omiin vihkoihinsa ja tussitauluihinsa. Sitten käytävien varatauluille. Sitten fläppitauluille taustapuolia myöten. Kotiin hankitaan liitutauluja. Paine purkautuu laatikoina, nuolina, ja katkoviivoina, jotka tarkoittavat “epävarmaa mutta merkityksellistä”. Käyrinä, jotka tavoittelevat “kompleksista”.
Jokaisessa virastossa on lopulta yksi huone, jota ei enää voi varata kalenterista. Se tunnetaan nimellä tilannekuvahuone.
Tilannekuvat leviävät. Ne eivät kunnioita hallinnonaloja. Ne hyppäävät prosessista toiseen, koska prosessit on piirretty vierekkäin. Yhden viraston kriittinen riippuvuus päätyy toisen viraston riskimatriisin kulmaan.
Kansallinen paine on kuitenkin vasta alkua. Jossain vaiheessa joku sanoo ääneen sanan “yhteinen tilannekuva”. Se on vaarallinen yhdistelmä. Yhteinen tilannekuva tarvitsee yhteisen taulun. Ja yhteinen taulu tarvitsee enemmän tussin jälkeä kuin mikään yksittäinen virasto voi tuottaa yksin.
Syntyy kollektiivinen töhry.
Siitä puhutaan virallisesti rauhallisella ja syvällä äänellä. Puhutaan rajapinnoista, tiedonvaihdosta ja jaetusta ymmärryksestä. Samalla tauluille ilmestyy käsitteitä, joiden määritelmät eivät siihen mahdu. Joku ympäröi sanan vain siksi, että se ei katoaisi kulmikkuuksiin.
Tilannekuva alkaa muistuttaa pikemminkin purkausta kuin esitystä. Se on organisaation hermosto paljaana.
Lopulta joku jää kiinni itse teosta. Korkea taho pysähtyy ja näkee hänet piirtämässä kokoushuoneen taululle kokonaisarkkitehtuuria tai ekosysteemiä paksulla, mustalla, armottomalla viivalla. Siinä on otsikko. Siinä on vastuutahot. Siinä on epäjatkuvuuskohtia. Ja siinä on peruuttamattomuus.
– Tiedäthän, että tuo on permanent, Korkeataho sanoo hiljaa.
Virkamies katsoo taulua. Katsoo nuolia. Katsoo kohtaa, jossa lukee “päivittyvä tilannekuva”.
– Niin, hän vastaa. Siksi tämä piti tehdä nyt!
Se on se hetki, jolloin kaikki ymmärtävät: kyse ei ole enää visualisoinnista.
Se on töhry. Ja töhry on vallankäyttöä.
Pian käy ilmi, että sama ilmiö vaivaa kaikkia. Katsokaa: maailmalla puhutaan tilannekuvista. Ne esiintyvät puheissa yhtä itsestään selvinä kuin turvallisuus, vakaus, jatkuva kasvu ja yhteinen arvopohja. Jossain on seinä, jossa tämä kaikki on jo hahmoteltu.
Valtionpäämiehet puhuvat yhteisestä tilannekuvasta. Kansainväliset järjestöt viittaavat siihen kuin mahtavaan yhteiseen todistusaineistoon. Kukaan ei mainitse, että tilannekuvat ovat syntyneet hallitsemattomassa piirtohimossa, joka muistuttaa enemmän graffititaidetta kuin strategista suunnittelua.
Puheiden taustalla on miljardeja töhrittyjä tauluja. Ne ovat täynnä koordinaatiota. Täynnä epäjatkuvuuksia ja takaisinkytkentöjä. Täynnä nuolia, jotka osoittavat tulevaisuuteen. Isossa kuvassa on polkuriippuvuuksia. Prosessit syöttävät toisilleen. Eriväristen tussien valmistajien kurssit singahtavat nousuun.
Virkamiehet tunnistavat oireet. He tietävät, miltä tuntuu, kun on pakko vetää vielä yksi viiva. Tilannekuva on nimittäin ainoa sallittu tapa huutaa. Se on hiljainen, mutta armoton huuto. Organisaatio ei saa huutaa, mutta se saa laatikoida. Se ei saa purkaa turhautumistaan. Se saa visualisoida sen. Se ei saa sanoa, että kokonaisuus on mahdoton. Se saa piirtää sen.
Ja kun tilannekuvia ilmestyy lopulta kaikkialle – käytäville, varastoihin, tilapäisiin neuvottelutiloihin, ministeriön vessan seinään, kahvihuoneen fläppitauluun, metroasemalle, johon joku on kirjoittanut vain sanan “riippuvuudet”, kukaan ei enää puhu töhrystä.
Puhutaan näkyvyydestä. Puhutaan tilanneymmärryksestä. Puhutaan siitä, että nyt meillä on ensimmäistä kertaa kokonaiskuva.
Vain siivooja tietää totuuden: se ei ole kuva. Se on paine, joka on löytänyt tussin.
Lue edellinen kirjoitus: Valmisteluvaihe
