Jäin valtiovarainministeriöstä eläkkeelle pari vuotta sitten, takana lähes 40 vuotta elämää valtion virkahenkilönä. Tämä uusi elämänvaihe on tuonut mieleen monenlaista. Kehittäjä kun on aina kehittäjä, tai näin ainakin omalla kohdallani on. On myös aikaa ajatella, mikä ei ole huono asia sekään.
Parasta työelämän jälkeisessä ajassa on, että voi antaa panoksensa juuri siihen, minkä kokee olevan tärkeää ja merkityksellistä. Yhdelle se on lapsenlapset, harrastuskurssit tai kulttuuririennot, toiselle jotain muuta. Kaikki yhtä hyviä.
Omalla kohdallani kiinnostus asioihin vaikuttamiseen ja erilaisissa verkostoissa toimimiseen ei ole kadonnut vaan saanut uusia muotoja ja syvyyksiä. Näin uskon olevan monen muunkin kohdalla. Voisiko uusia tekemisen muotoja siis löytyä myös liittyen työelämässä syntyneisiin vahvuuksin ja kiinnostuksen kohteisiin? Voisiko viimeisimmällä työnantajalla olla tässä jokin rooli ja intressi? Ei virallisena velvollisuutena tai rasitteena vaan pikemminkin ajatuksena potentiaalisesta resurssista, jonka kokemusta voisi hyödyntää myös eläkkeelle siirtymisen jälkeen?
Välillä tuntuu, että koko ikään liittyvä käsitteistömme kaipaisi uudelleenmuotoilua. Milloin ihminen muuttuu senioriksi tai ikääntyneeksi? Entä vanhukseksi? Kuinka järkevää ja totuudenmukaisen kuvan antavaa on se, että erilaisissa kyselyissä ja tilastoissa ylin ikäryhmä on 65 -vuotta täyttäneet? Aika paljon mahtuu eri-ikäisiä ja -kuntoisia tuohon ryhmään. Väitän, että tämän havaitsee täysin vasta, kun on itse ao. kohderyhmää.
Työyhteisöstä irtikytkeytyminen tapahtuu konkreettisesti viimeistään silloin kun luovutat läppärisi, puhelimesi ja avaimesi ja kun sinut poistetaan työpaikkasi whats up -ryhmistä. Oma työni on aina ollut hyvin verkottunutta, joten työyhteisöni on ollut monessa paikassa eikä ole ollut pelkästään virallisiin organisaatiorakenteisiin liittyvä. Tästä johtuen monet työkuvioihini eri tavoin liittyneet ryhmät ja verkostot ovat itselläni edelleen olemassa. Monella on toisin. ”Sitten ne unohtaa sut”, totesi eräs entinen kollega eläkkeellä jo minua pitempään olleena.
Monen kohdalla kaikki ammatillinen ja se, minkä varaan on identiteettiään vuosikymmeniä rakentanut, pysähtyy kertarysäyksellä. Voisiko asia olla myös toisin? Uskon, että monet olisivat kiinnostuneita antamaan omaa työpanostaan ihan vain ”rakkaudesta lajiin” eli jopa ilman korvausta tai pienellä korvauksella. Tätä potentiaalia ei ole vielä sen kaikissa muodoissaan hyödynnetty.
Old is not dead
Väestömme ikääntyy kaiken aikaa kovaa vauhtia. Samaan aikaan elämme pidempään. Viime aikoina onkin alettu nostaa esille eläkeiän korottamista ja muita ns. ”pakkokeinoja” ja / tai joustoja, riippuen kenen näkövinkkelistä asiaa katsoo. Varmasti myös näitä tarvitaan, mutta löytäisimmekö lisää myös vapaaehtoisuuteen perustuvia uusia keinoja? Ettei työstä poisjäämisenkään tarvitsisi aina olla ”joko-tai”? Siis, että joko olet töissä tai sitten olet eläkkeellä. Voisiko se olla myös ”sekä – että”? Tämä tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että kootaan pooli niistä eläkkeelle siirtyjistä, jotka ovat kiinnostuneita erilaisista projektiluonteisista selvitys-, sparrailu- mentorointi-, konsultointi- tms. tehtävistä. Uskon, että kaikki olisivat voittajia.
Kyse ei siis (välttämättä) ole siitä, että eläkkeelle siirtyminen olisi henkilökohtainen kriisi tai aiheuttaisi suurta kipuilua, vaan siitä, että moni kokee vielä olevansa hyödyllinen ja kiinnostunut antamaan panostaan asioihin, jotka kokee tärkeiksi. Itselläni tämä on tarkoittanut mm. mentorointia, parin ammatillisen lehden toimituskunnassa toimimista ja uusien verkostojen ja toimintamallien rakentamista Toivo Teoiksi -yhteisön kautta. Nuorten tulevaisuususkon vahvistaminen ja ylisukupolvinen yhteistyö eri muodoissaan on tullut entistä tärkeämmäksi.
Itä-Suomen yliopiston SISU-tutkimushankkeen Hyvän tulevaisuuden aamukahveilla 5.5. keskusteltiin teemasta ”Miten kadotimme yhteyden toisiimme ja miten löytäisimme sen uudestaan?” Yksi keskustelun viisauksista mielestäni oli toteamus mitä enemmän annamme itsestämme muille, sitä enemmän voimme saada merkityksellisyyden kokemuksia. Samoin pohdittiin, miten voisimme kytkeä nykyistä paremmin yhteen yksilön edun ja yhteisön edun? Syntyisikö näin yhteiskunta, jossa elämän rikkaus olisi nimenomaan se, että pystymme jakamaan asioita muiden kanssa? Olisiko meillä vähemmän yksinäiseksi itsensä kokevia tai mielenterveyshaasteiden kanssa painivia? Yksilökeskeisessä maailmassa parempi tulevaisuus alkaa syntyä, kun ihminen suuntaa ajattelunsa ja tekemisenä itsestään ulospäin, kuten yksi keskustelijoista totesi. Sen sijaan, että pähkimme ja murehdimme asioita itseksemme, olisi hyvä muistaa, että toimijuus luo toivoa. Tässäkin eri sukupolvien edustajat voisivat auttaa toinen toisiaan.
Kaikilla meillä on tarve kuulua johonkin yhteisöön myös vakituisesta työstä pois jäätyään. Kuten sanottu, joillakin se on eläkeläisten kulttuurikerho, toisilla jotain muuta.
”Old is not dead” lukee kuvan T-paidassa. Kyse on Eläkeläiset -yhtyeen sloganista. Mistä ja miten löytyy uusi identiteetti, jos ja kun identiteettiä määrittelee pääosin jokin muu kuin eläkeläisyys? Tätä lähdemme pienellä ryhmällä työstämään. Jos kiinnostut teemasta, olethan yhteydessä virpiep@gmail.com!
Virpi Einola-Pekkinen,
Toivo Teoiksi -yhteisö Entinen hallinnon kehittäjä, nykyinen aktivistimummo
