Kaiken kirjaaja

Arkisto oli rakennettu kestämään. Ei sotaa, ei tulta, vaan paljon enemmän, eli aikaa. Se seisoi kaupungin laidalla, matalana ja vakaana, kuin olisi päätetty, ettei muisti saa kohota liian korkealle. Sisällä oli hyllyjä, käytäviä, laatikoita ja hiljaisuutta, joka ei ollut tyhjää vaan tiivistä. Sellaista, joka painaa vähän rintaa, mutta ei satu.

Arkistossa työskenteli kaiken kirjaaja. Se ei ollut hänen virallinen nimikkeensä, mutta kaikki tiesivät sen. Hän kirjasi syntymiä ja kuolemia, mutta myös asioita, joita ei ollut tarkoitettu kirjattaviksi: viimeisiä sanoja, jotka jäivät sanomatta, kirjeitä, joita ei koskaan lähetetty, hetkiä, jolloin ihminen ymmärsi liian myöhään. Hän ei ollut tunteeton. Hän oli vain nähnyt liikaa.

Hän oli nähnyt, miten yksinäisyys ei aina huuda, vaan asettuu ihmiseen kuin pöly. Miten menetys ei tule yhtenä hetkenä, vaan pienenä, toistuvana katoamisena: ensin katoaa ääni, sitten tapa, lopulta muisto siitä, että joskus oli ollut toinen.

Hän oli kirjannut sodan. Ei vain taistelut, vaan ne päivät, jolloin mitään ei tapahtunut ja pelko ehti kasvaa rauhassa.

Hän oli kirjannut rakkauden päättymisen, joka ei ollut riita vaan väsymys.

Ja hän oli kirjannut ne yöt, jolloin joku heräsi eikä tiennyt, miksi oli vielä täällä.

Kaikki tämä oli arkistossa. Huolellisesti, järjestyksessä, ymmärrettävästi.

Eräänä yönä hän jäi töihin myöhään. Ei siksi, että olisi ollut kiire, vaan siksi ettei ollut tarvetta mennä minnekään.

Ulkona oli talvi. Lumi vaimensi kaupungin, ja ikkunan läpi näkyi vain hämärästi: lamppu, pöytä, varjoisa hahmo. Hän avasi laatikon, jossa ei ollut nimiötä. Sellaisia oli olemassa. Asioita, joita ei ollut osattu nimetä. Laatikossa oli tavallisia hetkiä.

Ei suuria tapahtumia, ei ratkaisevia käänteitä.

Oli merkintä siitä, kun joku antoi istumapaikkansa ilman että kukaan pyysi. Oli kuvaus siitä, miten vanha mies ruokki lintua, vaikka tiesi, ettei se muista häntä huomenna. Ja vaikka se oli kiellettyä.

Oli hetki, jolloin joku itki bussissa ja toinen katsoi pois antaakseen rauhan. Ja koululainen ylisuuressa anorakissaan sanoi kirkkaalla äänellä: ”Kyllä se siitä.”

Sitten oli lista. Joku heräsi yöllä ja kuunteli, oliko vielä elossa. Joku jätti hyvästit liian aikaisin, koska ei uskaltanut jäädä pidemmäksi aikaa. Joku pakkasi muuttolaatikoita ja huomasi, ettei muistoille ollut omaa. Joku luki uutista sodasta ja ajatteli vain yhtä nimeä. Joku piti puhelinta kädessä pitkään ja laski sen pois ilman että soitti. Joku rakasti niin hiljaa, että toinen luuli olevansa yksin. Joku jäi eloon ja joutui opettelemaan sen merkityksen.

Joku tiesi, että kaikki tärkeä oli jo tapahtunut, ja silti hän odotti, ikään kuin aika olisi voinut vielä palata kysymään.

Joku antoi junansa mennä ja jäi katsomaan raiteita.

Kaikki oli jokseenkin pientä ja kaunista.

Kaiken kirjaaja pysähtyi. Se ei ollut hänelle tavallista.

Hän huomasi, ettei näissä merkinnöissä ollut ahdistusta, vaikka niissä oli surua. Ei yksinäisyyttä, vaikka ihmiset olivat enimmäkseen yksin. Oli vain hiljainen hyväksyntä siitä, että maailma on tällainen ja silti siedettävä.

Hän istui alas. Hetken ajan arkisto ei tuntunut painavalta. Hyllyt eivät olleet taakka vaan tuki. Muisti ei ollut velvollisuus vaan lahja.

Hän ymmärsi jotain, mitä voisi olla vaikea kirjata muistiin: että kauneus ei poista tuskaa, mutta se tekee siitä kannettavaa.

Yön aikana hän ei kirjannut mitään uutta. Hän antoi asioiden olla sellaisia kuin ne olivat.

Aamulla arkisto heräsi taas omaksi itsekseen. Paperit rapisivat, järjestys palasi, maailma jatkoi menoaan.

Kaiken kirjaaja sulki nimiöttömän laatikon ja merkitsi vain yhden asian: ”Yöllä ei tapahtunut mitään poikkeavaa.” Se oli totta. Mutta hän tiesi, ettei se ollut koko totuus.

Lue edellinen kirjoitus: Murha virastossa

Kirjoittaja

Jukka Liukkonen

Ylitarkastaja, FT, Säteilyturvakeskus

Vastaa

Pakolliset kentät on merkitty *