Työelämässä pienet asiat kasaantuvat helposti, jos annamme niille suuren merkityksen. Saatamme jäädä pyörittämään samaa harmituksen kehää, ajatusansaan, ja käyttää energiaamme asioihin, jotka eivät oikeastaan ole sen arvoisia.
Jäikö mielen päälle se, ettei omaa ideaa noteerattu kokouksessa? Käynnistyikö järjestelmäpäivitys juuri silloin, kun olit alkamassa pitämään esitystä? Kuulitko kolmatta kertaa peräkkäin, että ’palataan tähän ensi viikolla’?
Kun pienestä tulee iso asia
Richard Carlson kirjoitti jo 1990-luvulla klassikkokirjassaan Don’t Sweat the Small Stuff… and It’s All Small Stuff, että suurin osa asioista, joita stressaamme, on isossa kuvassa mitättömiä. Hänen mukaansa elämänlaatu ei parane lisäämällä hallintaa, vaan vähentämällä ylireagointia.
Carlson kehottaakin meitä kysymään itseltämme, onko asialla väliä vuoden päästä.
Kuinka moni työelämän murheista oikeasti ylittää tämän mittariston? Useimmat eivät, mutta koska olemme ihmisiä, emmekä robotteja, hermostumme silti. Ärsytyksen tai vihan tunne voi kertoa, että jokin meille tärkeä arvo tai tarve on uhattuna. Pienten asioiden kohdalla kyse on usein mielen automaattisesta puolustusreaktiosta. Se yrittää pitää meidät valppaina, vaikka voisi olla parempi vain hellittää.
Hallinnan illuusiosta…
Mielellämme on taipumus kasvattaa hallinnan illuusiota. Kun työkalut ovat digitaalisia ja työmme tuloksia mitataan, meille syntyy tunne, että voimme – ja meidän pitäisi – hallita kaikkea ja kaikkia ympärillämme. Juuri siinä piilee paradoksi! Mitä enemmän pyrimme täydelliseen hallintaan, sitä levottomammaksi mielemme käy.
Täydellinen hallinta on mahdotonta ja tieto siitä synnyttää jatkuvan tarpeen yrittää vielä enemmän. Kokouksia voidaan optimoida, kalentereita siivota ja tehtävälistoja priorisoida, mutta jos mieli ei rauhoitu, mikään niistä ei tuo levollisuutta. Joskus tärkein työpäivän teko on pysähtyä, vetää syvään henkeä ja kysyä: “Onko hermostumiseni tässä asiassa oikeasti sen arvoista?”
…rauhan hetkeen
Ehkä todellinen hallinta ei synnykään siitä, että pidämme kaiken käsissämme, vaan siitä, että uskallamme päästää irti. Moni meistä on kokenut kokouksessa aikaa kuluvan keskusteluun, joka ei vie asiaa eteenpäin, mutta vie voimat. Kun pienet asiat eivät veisi huomiotamme, suuremmat asiat, kuten luottamus, yhteistyö ja keskinäinen ymmärrys, saisivat enemmän tilaa kasvaa.
Työyhteisössä tämä voisi tarkoittaa sitä, että pysähdymme hetkeksi ennen kuin reagoimme. Jättäisimme yhden sähköpostin kirjoittamatta, yhden korjauksen tekemättä, yhden huomautuksen sanomatta. Ei siksi, ettemme välittäisi tai etteikö asia olisi meille tärkeä, vaan siksi, että joskus välittäminen tarkoittaa myös irti päästämistä.
Mielen rauha tarttuu. Jos yksi ihminen kokouksessa ottaa puheeseensa rauhallisen rytmin, se leviää. Jos esihenkilö osoittaa luottamusta, se rauhoittaa koko tiimin. Jos joku uskaltaa sanoa: “Tämä ei ehkä ole olennaista,” moni huokaisee helpotuksesta.
Kaikki ei ole pientä
Kaikki asiat eivät tietenkään ole pikkuasioita, kuten esimerkiksi oikeudenmukaisuus, hyvinvointi, toisten kohtelu ja työn merkityksellisyys. Carlsonin perusajatus ei olekaan välinpitämättömyys. Se on (työ)elämän mittasuhteiden palauttaminen.
Jotta suuret asiat pysyvät suurina, pienistä on joskus päästettävä irti. Työyhteisön ilmapiiri syntyy hetkistä, joissa valitaan olla korottamatta ääntä, olla vetämättä hätiköityjä johtopäätöksiä ja olla ottamatta kaikkea henkilökohtaisesti.
Ehkä tärkein kysymys, jonka voimme tänään esittää, ei koske itse työtä, vaan kaikkea sen ympärillä. Onko tämä harmitus, kiire, tai pikkutarkka huoli oikeasti sen arvoista? Jos vastaus on kyllä, tiedämme, että kyse on jostain aidosti merkityksellisestä. Jos ei, voimme päästää irti ja antaa tilaa tärkeämmälle.
Kun lakkaamme hikoilemasta pienten asioiden vuoksi, huomaamme, että suuremmat asiat mahtuvat elämäämme helpommin.
