Kulunut vuosi on ollut monessa mielessä nopea ja äänekäs. Työelämän nopeatempoisuus harvoin hidastuu itsestään: kokoukset pyörivät, asiat ja ihmiset liikkuvat, muutokset seuraavat toisiaan. Silti tulee hetkiä, jolloin pitää – ja saa – pysähtyä. Katsomaan ympärille. Katsomaan itseensä. Katsomaan siihen, mitä oikeastaan on tapahtumassa.
Ja ehkä juuri siksi tämän vuoden viimeinen kirjoitus ei ole yhteenveto, vinkkilista tai vuoden parhaat opit. Se on hengenveto
Miksi tauko on taito, ei heikkous
Olen kirjoittanut tänä vuonna ajatusansoista, ihmisten välisestä tuesta, uteliaisuudesta, laumasta ilman seiniä, etätyön rytmistä ja siitä, miten pienetkin sanat voivat kannatella. Yhdessä ne piirtävät kuvan siitä, miten ihmiset tekevät organisaation. Pysähtyminen on osa läsnäoloa.
Kuluneen vuoden aikana olen huomannut, kuinka tärkeää kuunteleminen on. Ei pelkästään toisten, vaan myös itsensä: mitä kohti olen menossa, ja miksi? Mitä ajatuksia kannan mukanani siksi, että ne ovat tuttuja, eivät siksi, että ne olisivat enää totta? Mikä kaipaa taukoa, jotta voisi kasvaa uudelleen?
Ajattelu tarvitsee tilaa.
Työyhteisö tarvitsee tilaa.
Ihmisyys tarvitsee tilaa.
Tilaa hengittää, harkita ja olla hetken aikaa tekemättä mitään valmista.
Se on yllättävän vaikeaa. Maailma kun palkitsee nopeutta ja näkyvyyttä, harvemmin pysähtymistä ja etäisyyden ottamista. Silti kaikki merkityksellinen syntyy juuri siitä: hetkestä, jossa ei yritä kiireessä keksiä seuraavaa, vaan uskaltaa antaa kaikkea edeltäneen laskeutua.
Matka jatkuu, pääteasemaa emme vielä tunne
Me katsomme elämää usein filtterien läpi. Kokemusten, tarinoiden ja toisten odotusten muovaamina. Nuo näkymättömät kerrokset ohjaavat, mihin suuntaamme, mitä uskallamme ja miten arvioimme itseämme. Tauko on hetki, jolloin nuo filtterit voivat hetkeksi hellittää. Siinä välissä sisäinen ääni kuuluu selvemmin — ääni, joka tunnistaa omat arvot ja oman suunnan.
Tämä kirjoitus on vuoden viimeinen. Ehkä se on myös viimeinen blogini tällä erää. En kuitenkaan koe, että olisi kyse lopettamisesta. Enemmänkin siirtymästä. Välitilasta, jossa en vielä tiedä, mihin seuraavaksi tartun.
Onko se kirjoittamista?
Onko se puhumista?
Onko se jotain ihan muuta?
Ainakin tiedän tämän: tauon kautta näkee kirkkaammin. Pysähtyminen on tilan tekemistä jollekin uudelle — myös silloin, kun ei vielä tiedä, mikä se uusi on.
Tämä matka ei lopu tähän. Se vain vaihtaa hetkeksi rytmiä. Ja siitä seuraava alkaa sitten, kun on sen aika.
Tekstin osa pohjaa ajatuksiin, joita käsittelin aiemmin kirjoittamassani artikkelissa Mattila, M. (2014) “Empower yourself and live happily ever after”, in Proceedings of Global Virtual Conference edited by Zlatko V. Sovreski, Michal Mokryš, Štefan Badura, and Anton Lieskovský, pp. 316-320, ISBN 978-80-554-0866-8, ISSN 1339-2778, EDIS Publishing Institution of the University of Zilina, Zilina, Slovak Republic.
