Työ ei tapahdu vain toimiston seinien sisällä, eikä pelkästään ruudun ääressä. Se syntyy siellä, missä koemme merkitystä ja yhteenkuuluvuutta.
Kesälomien jälkeinen aika työelämässä tuntuu usein uuden alulta – vähän kuin vuoden vaihtuessa, mutta ilman raketteja ja lupauksia. Kalenterit täyttyvät palavereista, ja moni miettii, kuinka taas pääsisi rytmiin kiinni. Osa kollegoista palaa toimistolle, osa jatkaa pääosin etänä. Tässä ajanhetkessä huomaan kysyväni yhä useammin itseltäni: missä meidän työmme oikeastaan tapahtuu?
Onko se fyysisesti toimiston seinien sisällä, kahvihuoneen pöydän äärellä, käytäväkohtaamisissa? Vai onko se yhtä todellista silloin, kun olemme hajallaan ympäri kaupunkia tai maata, jokainen oman näyttönsä äärellä?
Kysymys ei ole vähäpätöinen. Virastoissa törmäämme paradoksiin: samaan aikaan, kun korostamme yhteisöllisyyden ja kohtaamisten merkitystä, tilastrategiat ja kiristyvä valtiontalous ohjaavat säästämään neliöistä. Yhdessä meidän pitäisi olla enemmän kuin osiemme summa – ja vähemmän tiloissa. Ei siis ihme, että aihe herättää tunteita.
Läsnä- ja etätyön kaksi todellisuutta
Kyse ei ole joko–tai -asetelmasta. Läsnätyöllä ja etätyöllä on molemmilla etunsa, mutta myös varjopuolensa.
Toimistopäivät tutkitusti vahvistavat yhteenkuuluvuutta ja rakentavat keskinäistä luottamusta. Kohtaaminen kahvihuoneessa, nopea kysymys käytävällä tai hymy ohimennen muistuttavat, että olemme osa samaa porukkaa. Läsnätyössä hiljainen tieto ja asiantuntijuus siirtyy luontevasti havainnoimalla ja toisiltamme oppimalla. Tämä on arvokasta erityisesti uusien työntekijöiden perehdytyksessä ja asiantuntijuuden syventämisessä. Joissain tutkimuksissa läsnätyön on todettu tuovan esiin enemmän työasioihin liittyviä erimielisyyksiä, mikä voi parhaimmillaan kirkastaa keskustelua ja vahvistaa yhteisöä.
Etätyössä korostuu yksilön tehokkuuden näkökulma. Moni kokee, että etänä voi hallita omaa työrytmiään sekä työn ja vapaa-ajan yhteensovittamista paremmin. Samaan aikaan etätyö tutkitusti nakertaa esihenkilösuhteen laatua ja lisää kokemusta yhteistyökuormituksesta. Tuntikausien tauoton etäpalaveritykitys johtaa tutkimustulosten valossa myös ylivirittyneisyyteen. Ruudun kautta moni asia hoituu, mutta etätyössä esimerkiksi eleet ja puheen ajantasaisuus eivät välity totutulla tavalla. Tämä näkyy osan kohdalla eristäytymisen kokemuksena ja tiimeissä koetun tuloksellisuuden heikentymisenä.
Kumpikaan vaihtoehto ei siis ole yksin ratkaisu. Työelämän koettu laatu on paljon muutakin kuin seinät ympärillämme.
Työn imu syntyy yhteisöstä, ei seinistä
Tutkimuksen tärkein viesti liittyy kuitenkin johonkin vielä perustavampaan. Työn imu – se tunne, kun työ vie mukanaan, kun on energiaa ja intoa – ei synny seinistä, kalenterimerkinnöistä tai työpisteiden määrästä. Se syntyy ilmapiiristä.
Työn imua voidaan vahvistaa esimerkiksi luomalla ja ylläpitämällä osaamisen kehittämisen ilmapiiriä. Tällä tarkoitetaan työyhteisöä, jossa arvostetaan ponnistelua, oppimista, yhteistyötä ja itsensä kehittämistä. Kilpailullinen suoritusilmapiiri tyypillisesti kasvattaa eristäytymisen, stressin ja uupumuksen riskiä, kun taas oppimista ja yhteistyötä tukeva ilmapiiri lisää merkityksellisyyttä, resilienssiä ja yhteenkuuluvuutta.
Työn imu ei vahvistu yksin työntekijän ominaisuuksista, vaan siitä, miten johdamme. Kaivattu johtamistyyli riippuu organisaatiosta ja tilanteesta; esimerkiksi muutosjohtamisen ja voimaannuttavan johtamisen on todettu liittyvän vahvasti työn imuun. Kun johtaja uskaltaa näyttää suuntaa, rohkaisee kokeilemaan ja antaa tilaa omille ratkaisuille, koko työyhteisö hyötyy. Johtajan tehtävä on rakentaa ilmapiiri, jossa riippumatta paikasta koemme yhteenkuuluvuutta ja merkitystä.
Toisin sanoen: seinät eivät luo yhteisöllisyyttä. Ihmiset luovat. Työ ei tapahdu vain tilassa, vaan myös suhteissa.
Mitä yhteisöllisyys sitten on?
Yhteisöllisyys syntyy kokemuksesta, että olemme osa samaa tarinaa. Siitä, että meillä on yhteinen suunta ja että panoksemme merkitsee.
Se näkyy pienissä hetkissä. Siinä, että joku muistaa kysyä kuulumiset, vaikka asia-asiat painavat päälle. Siinä, että esihenkilö uskaltaa sanoa ääneen oman epävarmuutensa ja antaa luvan olla keskeneräinen. Siinä, että kollega kiittää avusta ja saa hymyn takaisin.
Yhteisöllisyys ja työn imu ruokkivat toisiaan, kun työntekijä tuntee kuuluvansa joukkoon ja kun ilmapiiri kannustaa kokeilemaan uutta. Tässä on kyse siitä, että jokainen kokee tulevansa nähdyksi – oli sitten läsnä tai etänä.
Mihin työ oikeasti sijoittuu?
Ehkä todellinen kysymys ei olekaan, missä olemme, vaan miten olemme. Työ tapahtuu siellä, missä syntyy merkitystä, yhteenkuuluvuutta ja uusia oivalluksia.
Työ ei mahdu neljän seinän sisään. Se liikkuu ajassa ja tilassa, virtaa mukana arkeen ja toisinaan lipsuu vapaa-ajallekin. Joskus se on Teamsin ruudulla, joskus kahvipöydässä. Välillä se on hiljaisessa kotihuoneessa, välillä yhteisen projektiseinän äärellä. Työ tapahtuu kaikkialla, missä ihminen kokee olevansa osa jotain tärkeää.
Läsnä- ja etätyön välinen suhde ei siis ole kilpailu, vaan tasapaino. Tärkeintä ei ole tilan määrä, vaan sen laatu. Ei se, kuinka monta tuntia vietämme yhdessä, vaan mitä tapahtuu silloin, kun olemme yhdessä.
Missä meidän työmme siis oikeasti tapahtuu? Siellä, missä katsomme toisiamme silmiin – ruudun tai kahvikupin yli – ja tunnemme, että olemme osa samaa laumaa.
