Kulttuuri ja vakaus

Suomessa kulttuurin lisäarvoja on etsitty hyvinvoinnin ja talouden näkökulmista. Euroopassa kulttuurilla ja erityisesti kulttuuriperinnöllä on tunnistettu olevan vahva kytkös yhteiskunnallisen vakauden säilymiseen. Kulttuurityön ymmärtäminen merkittävänä osana kokonaisturvallisuutta voisi tuoda muutoksen alan arvostamiseen myös budjettitaloudessa.

Yhteiskuntaan ei saa syntyä sellaisia sisäisiä jakolinjoja, joita ulkoinen toimija voisi hyödyntää.

Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko (2020).

Vaikka valtioiden väliset sodat ovat vähentyneet 1950-luvulta lähtien merkittävästi, turvallisuusajattelumme kovassa ytimessä on yhä ensisijaisesti ulkoisten uhkien torjuminen. Ajatus oman kansan sisällä itävistä konflikteista on toki tunnistettu, kuten yllä oleva lainaus osoittaa, mutta hallinnollisesti sisäiseen turvallisuuteen liittyvät kysymykset sijoittuvat ”turpoa” hieman tuntemattomampaan Yhteiskunnan turvallisuusstrategiaan. Siellä sisäistä vakautta uhkaavien häiriöiden ennaltaehkäisy nojaa moniviranomaisyhteistyöhön, jonka osana (ehkä yllättäen) myös kulttuuri on laajasti huomioitu:

Kulttuuri on keskeinen ihmisen identiteettiä ja omanarvontuntoa muovaava tekijä. Vahva identiteetti lisää yhteisöllisyyttä ja kykyä sitoutua yhteisiin päämääriin. […] Tärkeää on vuorovaikutus eri ryhmien kesken sekä niiden ja kansallisten instituutioiden välillä.

Yhteiskunnan turvallisuusstrategia (2017).

Turvallisuusstrategia tarkastelee kulttuuria, sekä aineellista että aineetonta, lähtökohtaisesti henkistä kriisinkestävyyttä parantavana tekijänä ja kriisitilanteissa suojelua tarvitsevana kohteena. Se ei niinkään tunnista kulttuuria vakautta lisäävänä ja konflikteja ennaltaehkäisevänä voimavarana. Mutta strategia-asiakirjat eivät lopu tähän.

Jos valtioiden välisten konfliktien alkuliemi keitellään informaatio-operaatioissa, alueloukkauksissa ja diplomaattisissa selkkauksissa on sisäpoliittisten kriisien ensimmäiset merkit nähtävissä arvojen sirpaloitumisessa sekä polarisaation ja ääriliikkeiden kasvussa. Nämä tekijät on tunnistettu sisäiseen turvallisuuteen vaikuttavina muutosvoimina sisäasiainministeriön Sisäisen turvallisuuden strategiassa. Tässä kohtaa turvallisuusdokumentit kohtaavat kulttuurialan oman strategian:

Taiteella ja kulttuurilla on tärkeä rooli myös avoimen ja suvaitsevaisen yhteiskunnan edistämisessä: ne kasvattavat juuria omaan identiteettiin ja avaavat silmiä ymmärtämään muita.

Opetus- ja kulttuuriministeriön kulttuuripolitiikan strategia 2025 (2017).

Hyvän hallinnon maana olemme siis onnistuneet luomaan johdonmukaisen asiakirjaketjun, jossa kulttuurin merkitys yhteiskunnalliselle vakaudelle on ainakin teoriatasolla tunnistettu ja olemassa. Tosin tämän esiin kaivamiseksi joutuu näkemään jonkin verran vaivaa ja tekemään joukon tulkintoja.

Vakauden säilyttäminen on osa kokonaisturvallisuutta, joka on luotu käsitteeksi kuvaamaan yhteiskunnan elintärkeisiin toimintoihin kohdistuvien uhkien hallintaa. Koska yhteiskuntia pyritään nykyajassa horjuttamaan yhä moninaisimmin keinoin ja vaikuttamisyritykset ovat lisääntyneet myös väestön sisällä, kaikenlaiselle vakautta edistävälle työlle on syntynyt uusi tilaus.

Strategiat ovat kuitenkin vain yksi tapa tarkastella asiaa. Jos näkökulmaksi otetaan resurssien käyttö, huomataan perinteisten uhkien torjumiseen (asehankinnat ja ulkopoliittinen toimijuus) käyttävien varojen olevan edelleen aivan omassa luokassaan. Käytetyt eurot kertovat strategisten kirjausten tosiasialliset painoarvot.

Herää joukko kysymyksiä. Otetaanko ajatus kulttuurin yhteiskuntaa vakauttavasta voimasta ylipäätään todesta? Miten asia voitaisiin todentaa? Minkä hallinnonalojen tulisi lisätä yhteistyötä asian edistämiseksi?

Lisäarvo vai uusi paradigma?

Kuluneella vuosikymmenellä olemme saaneet seurata keskustelua taiteen ja kulttuurin erilaisista lisäarvoista. Tämän keskustelun ytimessä ovat olleet tieteelliset löydökset kulttuurin hyvinvointia ja terveyttä edistävistä vaikutuksista sekä muun muassa tilastot kulttuuritapahtumien myönteisistä vaikutuksista aluetaloudelle. Pitkällä aikavälillä lisäarvokeskustelun voimistuminen lienee seurausta finanssikriisin jälkeisestä julkisen talouden velkaantumisesta ja sen aiheuttamasta paineesta taiteen ja kulttuurin rahoitukselle.

Vaikka kulttuurin vakautta edistävän vaikutuksen pohdinta asettuu tämän kehityksen jatkoksi, on itse ajatuksella vanhemmat juuret. Ne löytyvät Euroopasta.

Euroopan Unionin laajentuminen 1995, ja etenkin 2004, toi uuteen kulttuuri- ja arvoyhteisöön joukon lähihistoriaansa vielä prosessoivia maita. Vauhdilla uusioperhettä rakentanut unioni on vasta myöhemmin havahtunut huomaamaan, että kenties tutustumisaika olisi voinut olla pidempi ja syvempi. Eurooppalaisten kyky tuntea suurta yhteenkuuluvuutta on osoittautunut heikommaksi kuin asiaa valmistelleet poliitikot ja virkamiehet olettivat. Tästä ovat osoituksena monet vakavat kriisit, kuten eurokriisi, Brexit ja oikeusvaltion periaatekiistat. Yhteenkuuluvuutta on pyritty vahvistamaan eri tavoin, esimerkiksi yhteistä kulttuurihistoriaa esiin nostavalla EHL-tunnuksella (european heritage label), joka on eräänlainen eurooppalainen vastine Unescon maailmanperintöluettelolle.

Yksi vuosituhannen alussa laadittu sopimus on kuitenkin ylitse muiden: Euroopan neuvoston puiteyleissopimus kulttuuriperinnön yhteiskunnallisesta merkityksestä. Hankalasta nimestään huolimatta kyseessä on sopimus, joka aivan erityisesti manifestoi kulttuurin ja vakauden arvokasta kytkentää. Tuttavallisemmin tämä niin sanottu Faron sopimus tunkeutuu instituutioiden tiheän verkon läpi ja kurottaa kohti kansalaisia, jotka tuntevat jääneensä virallisen kulttuuriperinnön ulkopuolelle. Yleissopimuksen tarkoitus on tukea empaattisella ja kunnioittavalla tavalla eriarvoiseen asemaan syystä tai toisesta joutuneiden ihmisten kokemusta omasta ja yhteisestä kulttuurista.

Farolainen ajattelu arvostaa lähiöihin ja ostareille syntyneitä kulttuuri-ilmiöitä sekä erilaisten ryhmittymien parissa elävää kulttuuria samalla otteella kuin jos kyseessä olisi tuhatvuotinen kansanperinne. Se myös kannustaa luomaan tapoja ihmisten tasavertaiselle ja turvalliselle kohtaamiselle kulttuurin parissa. Sopimuksen voi halutessaan tulkita tarjoavan kulttuuriperintöä keinoksi torjua pahamaineisten sisäisten jakolinjojen syntyä. Se antaa teoriataustan kehittää työkaluja, joilla voi luoda sosiaalista ja kulttuurista kestävyyttä osattomuuden kokemuksesta syntyneeseen hämmennykseen. Tätä samaa hämmennystä poliittiset liikkeet ovat jo pitkään pyrkineet hyödyntämään.

osapuolet sopivat […] ryhtyvänsä tarvittaviin toimenpiteisiin soveltaakseen tämän yleissopimuksen määräyksiä, jotka koskevat […] kulttuuriperinnön merkitystä rauhallisen ja demokraattisen yhteiskunnan rakentamisessa ja kestävän kehityksen ja kulttuurisen moninaisuuden edistämisessä.

Valtioneuvoston asetus kulttuuriperinnön yhteiskunnallisesta merkityksestä tehdystä Euroopan neuvoston puiteyleissopimuksesta

Faron sopimuksen aktiivinen toimeenpano on ollut Suomessa toistaiseksi hidasta, mutta samansuuntaista työtä on onnistuttu tekemään toisen kansainvälisen sopimuksen puitteissa. Unescon aineettoman kulttuuriperinnön sopimuksen yhteydessä on pyritty nostamaan esille ilmiöitä, joissa korostuu jokaisen kansalaisen oikeus ja osallisuus kulttuuriin: saunominen, suomalainen metsäsuhde, sienestys, iltasatujen kerrontaperinne ja niin edelleen. Kansalliseen aineettomien ilmiöiden luetteloon on lisäksi valikoitu kohteita, jotka edustavat täysin uudenlaista perinnekäsitystä, kuten tietokoneharrastajien alakulttuuri demoskene, teekkareiden opiskelijaperinteet ja Mölkyn pelaaminen. Luettelon henki on tuoda yhä uusia ihmisiä osaksi modernia perinneverkostoa sekä luoda yhteyksiä eritaustaisten ihmisten ja ryhmien välille.

Kulttuuriperintöalan kaksi kansainvälistä sopimusta kätkevät sisäänsä laajemman kulttuuri- ja yhteiskuntapoliittisen paradigman muutoksen. Ne antavat strategista selkänojaa kulttuurityölle, jolla voidaan purkaa kehkeytyviä jännitteitä, edistää vuoropuhelua ja kykyä empatiaan ja niin edelleen. Sopimukset voivat myös voimauttaa kulttuurityöläisiä ja vapaaehtoisia kokemaan arkisessa puurtamisessa uusi merkityksellisyys, yhteisöjen vakauden säilyttäminen epävakaammaksi käyvinä aikoina.

Sukupolvihaaste

Yhtenäiskulttuuri on meillä ehditty julistaa kuolleeksi jo monta kertaa, mutta kaipuu sitä kohtaan tuntuu edelleen olevan voimakasta. Menneessä maailmassa yhtenäiskulttuurin idean varjelu oli keino lisätä turvallisuuden tunnetta ja ehkäistä jyrkkien jakolinjojen syntymistä. Kulttuurin näkökulmasta Suomi on tänään monimuotoisempi kuin koskaan. Tämä runsaus pitäisi nyt osata kääntää, kuten luonnossa, kansakunnan resilienssiä ja vakautta lisääväksi voimavaraksi. Taide- ja kulttuurialan osaajat ovat prosessin avaintekijöitä, sillä muuttunut maailma vaatii taakseen uutta ja laajasti innostavaa narratiivia.

Parhaimmillaan kulttuurityön arvo voitaisiin nähdä sivistysvaltion ja demokratian keskeisenä koossa pitävänä voimana ja sitä myös resursoitaisiin tästä näkökulmasta käsin. Tutkimuspuolella tämä tarkoittaisi sen selvittämistä, millainen kulttuurityö (myös liikunta ja urheilu) ja millaiset ilmiöt palvelevat yhteisöjen ja yhteiskunnan vakautta.

Tuorein turvallisuusasiakirja, sisäistä turvallisuutta koskeva selonteko, jättää oven jo raolleen:

Saman tasoisen turvallisuuden ja turvallisuuden tunteen varmistaminen kaikille ihmisille edellyttää yhä enenevässä määrin erilaisia ratkaisuja.

Valtioneuvoston selonteko sisäisestä turvallisuudesta (2021)

 

Artikkeli on julkaistu Taidetutka-verkkolehdessä 11.6.2021

Kuva: Unsplash

Antti Huntus

Erityisasiantuntija, Taiteen edistämiskeskus

Kirjoittaja

Vastaa

Pakolliset kentät on merkitty *