Onko meillä enää varaa vuosien strategiakierroksiin, kun maailman kellotaajuus on enää vain viikkoja, kysyy Jonna Heliskoski. Hän johtaa Sitran 10 X ohjelmaa, jossa hän haastaa julkishallintoa mainioin sanakääntein. Esimerkkinä tästä tuore Linkkari-postauksensa.
Ekosysteemikehittämisen suurin vitsaus on ollut tahmeus, jolla yhteistyöhön lopulta päästään. Hyvä kollegani käyttää usein afrikkalaista viisautta: ”Jos haluat matkaan nopeasti, lähde yksin. Jos haluat päästä pitkälle, lähde yhdessä.”
Eräs oivallus alkuvuodelta avannee juuri tuota pitkälle pääsemisen salaisuutta.
Pian vai pitkälle?
Lähes vuosi takaperin kuulin työpajan päätteeksi rikkaan kattauksen erilaisia mielipiteitä. Osallistujat tulivat eri puolilta organisaatiota, joten heidän näkökulmansa lähestyivät aihetta laajalti eri puolilta. Ensi tapaamisella arasti lausutut hahmotelmat tulevaisuudesta tangeerasivat uudistusta, jota projektissa oltiin rakentamassa. Minulle ne puhuivat suuria: tämä oli nyt juuri sellaista yhdessä ymmärtämistä, jota tarvitsimme.
Merkittävää oli se, että kommentoijat olivat koolla samassa ajan hetkessä. Arvokasta oli, että kuulijoina olivat juuri ne, jotka projektissa jo ounastelivat, että tekemiseen mahtaa liittyä muutakin kuin mitä luulemme näkevämme. Syntyi ajatus koota sama porukka uudelleen kokoon tutkimaan samaa teemaa kaikessa rauhassa eri suunnilta.
Helpommin sanottu kuin tehty!
Kymmenkunta organisaation keskeistä toimijaa on kalenterikutsujan painajainen. Katse oli käännettävä nöyrästi puolen vuoden päähän. Projektin arki toi omat haasteensa.
Paine oli suuri pilkkoa optimi osallistujajoukko yksilöiksi, joille varataan jokaiselle aika erikseen: ”Näin pääsemme nopeasti eteenpäin”. Intuitio kirkui: ”Ei, tuhat kertaa ei!”
Oli vaikea vastustaa vikkelän etenemisen suomaa autuutta. Koin olevani hankala projektilainen, joka pitää jääräpäisesti kiinni omasta ajatuksestaan; epämääräisestä tunteesta, jota ei osaa edes perustella faktoin (etukäteen). Oli vain olo, että juuri tämä heterogeenisten näkökulmien joukko oli saatava yhteen. Keskustelussa kuului ajatuksia erilaisten hattujen alta (Edward de Bonon Six thinking hats).
Oli huikeaa kuulla, kuinka projektia tiukasti arjessa ohjaava johtaja saikin ajatteluunsa kipinän tulevaisuuden analytiikkamahdollisuuksista ja alkoi visioida seuraavia tavoitteita. Tai kuinka kokonaiset tietovirrat ja prosessit tulivat haastetuiksi. Ja kun asiakkaan kokemusta kirkastettiin, tuli näkyväksi sekin, miten asiakaskokemuksen epäonnistuminen tuottaa väistämättä häiriökysyntää. Siksi on optimoitava kokonaisuutta. Osat eivät riitä.
Tämä kaikki olisi jäänyt saamatta, jos olisimme edenneet tehokkuuden nimissä yksi asiantuntija kerrallaan.
Jaettu ymmärrys on ajan funktio
Keskustelun tiimellyksessä aikaa kuluu myös erilaisuuden ymmärtämiseen. Kollegan erilainen kommentti tulee ymmärrettäväksi vasta, kun hahmottaa millaisen viitekehyksen tai kontekstin avulla hän maailmaansa hahmottaa. Olisi niin paljon nopeampaa taivaltaa edes samanmielisten seurassa!
Rikkaus syntyy erilaisuudesta. Erilaisuus vaatii pysähtymään ja perustelemaan – luomaan sitä paljon puhuttua jaettua ymmärrystä. Liekö niin, että rikkaus ja sivistys syntyvät aina ajan funktiona?
Luoko samanmielisyys keskinkertaisuutta?
Mitä jos samanmielisyys onkin syy kaikkeen keskinkertaisuuteen, jota digit(alis)ointivimmassamme syydämme ulos?! Yhteiskunnassa vastuut on jaettu, jotta työnjako olisi tehokasta. Silloin kukin saa toteuttaa omalla tontillaan juuri ja vain sitä, mikä omassa vallassa parhaiten – tehokkaimmin eli nopeimmin? – täyttää omat tavoitteet.
Miksi yhä optimoimme osia, vaikka tulos syntyy kokonaisuudessa? Puuttuuko meiltä rohkeutta ja intohimoa (vai lupa) tuntea omistajuutta johonkin isompaan?
Tuluskukkaro vai dialogista timantteja?
Tuleepa mieleen lapsuuden satu takista, josta tuli lopulta pelkkä tuluskukkaro (ja paljon hukkaa).
Aikataulupaineissa kärvistellessäni olen lohduttautunut usein testaamallani kokemuksella ”Timantit syntyvät paineessa”. Voipa olla, että muutan lausahduksen muotoon ”Timantit löytyvät dialogissa”.
