Työelämä on murroksessa. Keskustelu pyörii nyt tekoälyn, irtisanomisten ja työttömyyslukujen ympärillä – mutta suurin uhka ei lopulta ole töiden muuttuminen tai työpaikkojen väheneminen. Suurin uhka on se, että yhä useammat ihmiset kokevat itsensä yhteiskunnassa tarpeettomiksi.
Tulevaisuudentutkijana minulla on jatkuvasti antennit ilmiöiden havaitsemiseen ja tulkitsemiseen pystyssä. Luen päivittäin uutisia, blogeja ja uutiskirjeitä, selaan sosiaalista mediaa, katson puheita ja keskustelen erilaisten ihmisten kanssa. En ota juuri mitään asioita suoraan totuuksina, vaan tulkitsen niitä mahdollisimman puolueettomasti ilmiöinä, signaaleina erilaisista kehityskuluista. Tulevaisuutta ei voida tietää, mutta sen erilaisia kehityspolkuja voidaan tutkia ja ennakoida.
Viime aikojen uutiset Suomen synkkenevästä työllisyystilanteesta ovat saaneet monet pohtimaan, mitä työn määrittämälle elämälle lopulta tapahtuu. Jos minulla ei ole työtä, kuka minä olen? Sitran juuri julkaistuissa megatrendeissä esiin nostettiin ”pitkäikäisten yhteiskunta”, mikä haastaa totuttuja rakenteita: jos työelämän jälkeen minulla on vielä 40 vuotta elinaikaa jäljellä, miten määrittelen itseni? Ammatti on ollut sekä toimeentulon lähde että sosiaalinen selkäranka: tapa kuulua joukkoon ja tulla tunnistetuksi. Kysymys “mitä teet?” on käytännössä tarkoittanut “mitä teet työksesi?”
Historioitsija Yuval Noah Harari on puhunut kirjassaan 21 oppituntia maailman tilasta “tarpeettomien luokasta”. Hänen mukaansa teknologinen kehitys voi synnyttää yhä suuremman joukon ihmisiä, joille yhteiskunta ei löydä selkeää paikkaa – ei siksi, etteivät he olisi arvokkaita, vaan siksi, ettei heidän panostaan osata tunnistaa.
Tarpeettomuuden kokemus ei koske vain yhtä ryhmää. Se koskettaa monia eri elämänvaiheissa olevia, kuten opiskelevia tai vastavalmistuneita nuoria, lähellä eläkeikää olevia tai uransa taitekohdassa olevia keski-ikäisiä. Suurin uhka ei siis lopulta ole töiden muuttuminen tai työpaikkojen väheneminen. Suurin uhka on se, että yhä useammat ihmiset kokevat itsensä yhteiskunnassa tarpeettomiksi.
Entä jos… työelämä rytmitettäisiin uudestaan
Modernissa yhteiskunnassa identiteetti on rakentunut pitkälti työn varaan ja jopa yhden ammatin varaan. Pitkän opiskelupolun jälkeen valmistutaan ammattiin, ja siitä siirrytään työelämään. Nyt tämä perinteinen polku on muuttumassa.
Tälläkin hetkellä pitkän opiskelun aikana voi valmistua ammattiin, jota ei enää ole olemassa. Yhä useampi valmistuu tänään suoraan työttömäksi. Siksi oppimisen tulisi tapahtua lyhyempinä moduuleina pitkin elämää – ja työelämän rakenteiden tulisi mahdollistaa tämä työn ja oppimisen uusi rytmitys.
Jotkut yritykset osaavat jo hyödyntää mikro-oppimista: he tarjoavat koulutusta myös muille kuin omille työntekijöilleen varmistaakseen sen, että tarvittavaa osaamista on myös tulevaisuudessa.
Entä jos… johtaisimmekin ihmisyyttä
Samaan aikaan työelämässä vahvistuvat kovat arvot, tuloskeskeisyys ja vanhakantainen top-down-johtaminen. Ne eivät lisää suorituskykyä – ne syövät sitä. Kun merkitys katoaa, katoaa myös motivaatio. Sitoutuminen heikkenee. Kyynisyys kasvaa. Kova johtajuus voi myös johtaa viime aikoilla keskusteluissa pinnalla olleisiin vitutussaikkuihin.
Yhä useammin päätöksiä tekevät järjestelmät, eivät ihmiset. Rekrytointia seulovat algoritmit. Työnhakua ohjaavat automaattiset prosessit. AI-agentit ilmestyvät asiantuntijoiden työpareiksi. Filosofi Hartmut Rosa on kuvannut ilmiötä voimattomuuden kokemuksena: moderni ihminen on ottanut käyttöön sääntöjä ja tekniikoita vapautuakseen – ja huomaa samalla menettäneensä toimintakykynsä järjestelmien keskellä. Oma harkinta, yksilöllisyys ja tunteet eivät enää ole voimavaroja, vaan pahimmillaan häiriötekijöitä.
Jos digitaalinen työvoima hoitaa yhä suuremman osan tehokkuudesta ja tuottavuudesta, ihmistyön arvo siirtyy väistämättä toisaalle: siihen, mikä tekee meistä ihmisiä. Työn murros vaatii uusia taitoja, mutta ennen kaikkea uusia ihmisyyden taitoja. Kykyä merkityksenantoon, empatiaan, arvostelukykyyn ja yhteyden rakentamiseen. Taitoja, joita koneet eivät voi optimoida. Ihminen loistaa, kun häntä kuullaan, hänen panoksensa tuodaan näkyväksi ja hän kokee olevansa arvostettu.
Jos työ ei enää kanna identiteettiä entiseen tapaan, meidän on opeteltava puhumaan ihmisyydestä laajemmin. Ihmisyystaitojen onkin jo pidemmän aikaa puhuttu kasvattavan suosiotaan: mitkä taidot tekevät meistä ihmisiä? Mitkä ovat ne taidot, joita koneet eivät voi korvata? Millaisia taitoja tarvitaan tulevaisuuden työelämässä? Miten johdetaan ihmisyyttä eikä suoritusta?
Entä jos… tärkein mittari olisikin merkityksellisyys
Jos koneet hoitavat jatkossa yhä enemmän tuottavuuspuolen, niin mikä on talouselämän tai yhteiskunnan tärkein mittari?
Filosofi Frank Martelan mielestä kannattaisi tehdä enemmän asioita, joista nauttii tekemisen takia. Menestys on tekemisen sivutuote, eikä elämä muserru, jos niin ei käykään. Tässä samalla rakentuu identiteetti tekemisen kautta. Tähän tekemiseen pitäisi myös kannustaa tulevaisuudessa, jotta jokainen löytäisi oman paikkansa ja tapansa osallistua. Menestys ei pitäisi olla päämäärä, vaan sivutuote.
Onko siis tulevaisuuden työelämän mittari tuottavuus vai koettu merkityksellisyys? Seuraammeko jatkossa työttömyyslukuja vai tarpeettomuuslukuja?
Työelämän murros ei ole vain taloudellinen tai teknologinen kysymys. Se on kysymys ihmisyydestä. Yhteiskunta tarvitsee rooleja, jotka tekevät kuulumisen näkyväksi myös silloin, kun palkkatyötä ei ole: keksijä, tekijä, innovaattori, mahdollistaja, sparraaja, arjen ylläpitäjä, yhteisön rakentaja.
Voisiko “Mitä teet?”- kysymyksen sijaan kysyäkin jatkossa:
“Mikä on sinulle merkityksellistä?”
