“Yhteiskunta tulee uudestaan ja uudestaan yllätetyksi, koska se käy aina edellistä sotaa: valmistautuu kriisiin, jonka se on kohdannut hiljattain – ei kriisiin, joka sitä odottaa.”
Maailma – toimintaympäristömme – on yhä nopeatempoisempi, ennakoimattomampi, epävarmempi, kytkeytyneempi ja hallitsemattomampi. Julkisorganisaatioiden kohtaamat kysymykset ja ongelmat ovat usein pirullisia, jatkuvasti muuttuvia ja muotoituvia, eikä missään tai kenelläkään ole yksin kykyä ratkoa niitä pysyvästi. Tulevaisuuksia voi ja pitää ennakoida ja pyrkiä tämän päivän teoilla antisipoimaan haluttavaa tulevaisuutta, mutta kenelläkään ei silti ole varmaa tietoa tulevasta ja sen vaatimista ratkaisuista. Tarvitsemme uusia tulkintoja muuttuvaan maailmaan ja sen karkaaviin ongelmiin. Vanhat hallinnon ja toiminnan tavat eivät yksin riitä. Yksilöiltä, yhteisöiltä ja kokonaisilta organisaatioilta kysytään resilienssiä, koska ”ketterä ja uudistuva organisaatio tunnistaa ja hyödyntää muutosta edistävät tekijät ja osaa korjata ajoissa sitä hidastavat tekijät”, kuten professori Aino Kianto, LUT, on todennut.
Resilienssi (engl. resilience) on paljon käytetty käsite. Se taipuu suomeksi kuitenkin hieman kömpelösti. Sillä viitataan usein muutosjoustavuuteen ja -haluun, kriisinsietokykyyn ja mukautumisvalmiuteen, kykyyn ja mahdollisuuteen katsoa nurkan taakse sekä oppia tulevasta ja tässä hetkessä käsillä olevasta – menneisyydestäkin. Joustavuuden lisäksi käsitettä on käännetty mm. kimmoisuudeksi, pärjäävyydeksi, lannistumattomuudeksi, uudistumis-, sopeutumis-, selviytymis-, muutos-, toipumis- ja palautumiskykyisyydeksi, sitkeydeksi, sinnikkyydeksi tai vaikkapa sisuksi. Organisaatiotasolla voitaisiin ehkä puhua tilannetietoisuudestakin.
Yhtä ainoaa oikeaa määritelmää resilienssille ei ole. Koska me keskitymme tässä nimenomaan organisaation resilienssiin, olemme määritelleet sen seuraavasti:
”Organisaation resilienssi on tulevaisuusnäkökulmasta rakentuvaa toimintaedellytysten kehittymistä ja kehittämistä muuttuvassa toimintaympäristössä. Se on kyvykkyyttä oppia luovimaan muuttuvassa maailmassa. Oppiminen perustuu yhteisten ajattelumallien kehittymiseen, mikä taas tapahtuu ulkoisten ja sisäisten jännitteiden ja palautteiden avulla. Näin organisaation toiminta sovittautuu aiempaa taitavammin hyödyntämään tarjoutuvia mahdollisuuksia ja kohtaamaan yllättäviä kriisitilanteita.”
Resilienssi on myös rohkeutta ajatella ja toimia uusin tavoin – poisoppimista ja luopumista. Se on keskeneräisyyden sietämistä ja kokeilevuutta sekä valppautta ja avoimuutta nähdä, mitä ympärillä tapahtuu. Entiseen ”best practiceen” turvautuminen voi osoittautua riittämättömäksi, tarvitaan siis yhä uudelleen ”next practice”.
Resilienssin tarve työn arjessa liittyy muun muassa seuraaviin tilanteisiin:
- Toimintaympäristö: Toimintaympäristössä tapahtuvat äkilliset muutokset, joihin emme voi vaikuttaa, mutta joihin meidän tulee sopeuttaa toimintaamme – ja samalla oppia ennakoimaan ja hyödyntämään jatkuvaa muutosta ja liikettä.
- Organisaation sisäiset prosessit: Organisaation ja työn jatkuva kehittäminen, erilaiset jännitteet kuten kehittämisen ja perustyön jännite, muutoskyvykkyys, vaikeasti ennakoitavat tilanteet, haastavat tilanteet ja ongelmanratkaisu, työyhteisön toimivuus.
- Yksilöiden elämät: yllätyksiin vastaaminen, psykososiaalinen kuormitus ja palautuminen, jatkuva oppiminen, hyvinvointi ja työkyky.
Resilienssistä voi erottaa yksilön, yhteisön, organisaation ja yhteiskunnan tasot, jotka ovat kaikki suhteissa toisiinsa eli vaikuttavat ja vaikuttuvat toisistaan. Kokonaisresilienssiin – prosessiin, joka koostuu vastustuskyvyn, toimintakyvyn säilyttämisen ja oppivan mukautumisen yhdistelmästä – luetaan edellä mainittujen lisäksi myös kansainvälinen yhteistyö ja kytkeytyneisyys. Kyse on siis varsin monimuotoisesta ilmiöstä.
Resilienssi kaikilla tasoilla on jatkuvasti toteutuvaa ja kehittyvää. Tutustumme resilienssiimme vasta, kun sitä tarvitsemme. Se rakentuu suhteissa ja vuorovaikutuksessa itsemme, ympäristömme ja toisten ihmisten kanssa.